#kutsumua

Hyvä lukiolaiset! Aivan mahtava kampanja.

Mä inhoan kiusaamista ja etenkin koulukiusaamista. Koululla on valtava merkitys lapsen ja nuoren minäkuvan kehitykseen. Koulussa vietetään suurin osa lapsuudesta ja nuoruudesta, sieltä tulee kaverit ja siellä kehitetään oma itsetunto ja minäkuva. Mutta mitä tapahtuu jos ajatukset kouluun menemisestä eivät ole positiivisia? Kun piinapenkki ei olekaan enää piinapenkki läksyjen ja "kolme minuuttia tehokasta työaikaa" -lausahduksien takia. Se on piinapenkki ihmisten takia. Katseet, kuiskutus, osoittelu, nimittely, juoruaminen, pompottelu, töniminen, varastaminen, ikävä kyllä tätä listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkää. Kiusaamisen keinot.

Loppujen lopuksi en kutsuis itseäni koulukiusatuks. Mua ei koskaan pelottanut mennä kouluun. Mutta ei se aina niin pleasant ollut. En ollut luokkakavereiden suosikkioppilas, millon mua pilkattiin "leikkimielisesti" tai "vitsillä", millon mulle naurettiin. En mä siitä koskaan nauttinut ja totta puhuen yläaste aikana se laski mun itsetuntoa paljon. Mutta mulla oli aina kavereita enkä koskaan joutunut masennuksen partaalle sen takia mitä koulussa tapahtui.

Mun koulujakson voi jakaa kolmeen osaan siinä missä muidenkin suomalaisten yleensä. Ala-aste, yläaste, lukio/ammattikoulu. (huomatkaa, olen tarkoituksella jättänyt korkeammat tutkinnot pois, koska mulla ei ole niistä mitään kokemusta)

Ala-asteella olin PÄTKÄ  ja LELLIKKI. Ensimmäiselle kohdalle en ikävä kyllä koskaan ole voinut mitään, kun en kasva niin en kasva. En mä vieläkään pitkä ole, 157cm 5,2 inches, pieni mikä pieni. Mutta pitikö siitä nyt aina muistuttaa. Mä tiedostin sen varsin hyvin. Enää mua ei vois asia vähempää kiinnostaa, mutta selkeesti joillekin ihmisille mun pituus tuntui olevan suurikin ongelma. Mitä opettajan lellikkiin tulee, mut on kasvatettu hyväkäytöksiseksi. Mä olin ahkera ja tykkäsin koulusta. Ja mä tykkäsin mun opettajista, joten mikäs niille jutellessa. Ainut mitä mä siitä hyödyin oli käytösnumero 10 ja kaikkihan tietää, että sillä valloitetaan maailma. Selkeesti muutamaa ihmistä häirtisi mun hyväkäytöksisyys (taivutus) jo tässä vaiheessa.

No yläaste sitte. Kerrottakoon, että koko kouluajan mä olen viettänyt suurinpiirtein samojen naamojen kanssa, lähtien ihan päiväkodista ja eskarista. Nyt kun mietin, ei sieltä kovin montaa YSTÄVÄÄ ole jäänyt. Ja ne jotka on, pitävät edelleen vahvasti kiinni tosta nimikkeestä. Kyllä mulla kavereita ja tuttuja sieltä on jäänyt, ihmisiä joille voin moikata ja jutella kun kadulla törmään, ei mulla ole ongelmaa sen kanssa. Yläasteen nimikkeet: nörtti, hikari, ruma, pelkuri, tylsä, outo. Mitähän tohon nyt sanois. Mä näin vaivaa mun arvosanojen eteen. Mä tein läksyt, kuuntelin, olin aktiivinen tunneilla ja lopulta pärjäsin hyvin kokeissa. Edelleen olin kohtelias opettajille, yritin olla kaikkien kaveri. Mitä mä siitä sain? Olin se jolta kaikki  aina kopioi läksyt ja jos joku vastaus oli väärin opettajan kysyessä sain aina vihaisia katseita. Millon joku pyysi kirjoittamaan tai "tarkistamaan" niiden kirjoitelman ja soittelivat perään, mitä tuli läksyksi. Mutta kappas kun itse unohdin tehdä läksyt ja yritin kysellä niiden perään harvoin mä sain katsoa niitä keneltään. Mikä mä oikeesti olin? LIIAN KILTTI enkä myöhemmin osannut sanoa enää EI.

Ruma. Olin kuulemma ruma. Pätkä, vähän ujo ja hiljainen isommissa porukoissa varsinkin, jos poikia oli paikalla, laiha/anoreksinen, apina = ruma ? Mikä musta  lopulta teki ruman, en koskaan saanut tietää. Mutta lopulta mä olin näkymötän. Kavereita lukuunottamatta mut nähtiin vain silloin kun joku sattui tarvitsemaan jotain. Yläasteaika, kamppailin pahimmassa teini-iän syövereissä ja päädyin olemaan no one ja who cares olinko paikalla vai en. Olin se ihan kiva seinäruusu, joka kuitenkin unohdettiin. Muistan, että itkin joskus kun kaikilla muilla oli poikaystävät ja ne kauniita ja rohkeita ja "the cool kids". (Voi hyvä luoja sentäs, nyt se lähinnä naurattaa, saisinko kertoa sen 15-vuotiaalle itselleni?)  Tässä vaiheessa menetin myös lapsuuden parhaan ystävän, joka ilmeisesti tähtäsi koulun suosikkioppilaiden party invite -listalle. Multa kesti kauan myöntää itselleni, että olin menettämässä ystävän ja lopulta selitin kaikille, että me vaan kasvettiin erilleen. Todellisuus, I wasn't good enough. Lol aika säälittävää oikeestaan. Oltiin edelleen koko lukioaika yhdessä, mutta käytävällä ei voinut edes moi sanoa. Onneksi mun silloiselta luokalta alkoi nousi eräs nimeltä mainitsematon henkilö, jonka kanssa alettiin pikku hiljaa kaveeraa entistä enemmän. Nykyään hän kuuluu ryhmään handfull of tärkeimpiä ja rakkaimpia ystäviä.

Pelkuri/tylsä.Mä en juuri käynyt juhlissa yläasteen aikana, osittain siksi ettei mua kutsuttu niihin. Olin nörtti hikari remember? En siis alottanut juomaan kun vasta 17-vuotiaana. Kyllä mä olin maistellut, mutten koskaan juonut itseäni humalaan. Mä en myöskään polta, en silloin enkä vieläkään. Voin ylpeänä sanoa, että  EN OLE EDES KOKEILLUT. Mua ei kiinnosta, ei minkäänlaista halua kokeilla. Mä olin aika varovainen niin mun tekemisieni kuin ihmistenkin kanssa. Ja edelleen, mä olin ujo mitä poikiin tuli. (Miten se lie mahdollista, vietin suurimman osan lapsuudesta poikaseurassa, mutta ehkä se oli ne itsetunto-ongelmat) Mä en myöskään ole koskaan ollut erityisen innostunut pulaan joutumisesta. Mä olin ansainnut vanhempien luottamuksen ja sain siks touhuta aika hyvin omiani ilman tarkkoja kotiintuloaikoja tai että  joku olis ollut kyttäämässä. Miks mä olisin mennyt rikkomaan sen luottamuksen täysin tiedostaen? Mä olin kiltti tyttö, olinko mä tylsä sen takia. Anteeksi, pilasinko jonkun elämän, voin kertoa etten omaani ainakaan.

Välihuomio: Pakko mainita kuitenkin, että ysin lopulla sain sen, mitä olin koko siihen astisen kouluaikani haaveillut: Luokan kivoin tyttö stipendin. Sain saman stipendin myös joko lukion 1. tai 2. vuonna. Yksi kouluaikana ylpeimpiä hetkiä. Tosin olin aina halunnyt olla hymytyttö...

Outo. Viimeisenä lukiomaailma. Vitsit, se joka joskus sanoi, että suomalainen lukio on täysin erilainen jenkkiversiosta, eikä ihmisiä luokitella ryhmiin. Suksikaa nyt jo kuusen ja painakaa pää pusikkoon. Ehkä sitä ei ite huomannut silloin, mutta varsinkin nyt kun koulu on ohi ja on vuoden ollut poissa, kaiken näkee niin paljon selkeemmin. Voisin nimetä ihmiset yksitellen ryhmiin sanotaan 9. luokasta lähtien. I won't! But I could... Kerron kuitenkin, mikä MÄ olisin ollut. Päällisin puolin  se suht normaali kaikkien kaveri, mutta loppujen lopuksi outo. Miksi? Mun harrastuksen takia tietysti. Se oli jotain erilaista. Tai siis kuka täysjärkinen muka harrastaa sirkusta, hei haloo. Haha muistan ne tilanteet niin hyvin. Saatoin jutella ihmisten kanssa täysin normaalisti, mutta kun aihe kääntyi harrastuksiin ja ilmoitin harrastavani sirkus akrobatiaan, hahha, se katse! Kaikilla sama. Osa tietenkin jätti sen omaan arvoonsa. Muutamat kaverit jopa ajattelivat sen olevan kiinnostavaa. Suurimmalle osalle se oli kuitenkin outoa. Lukioaikana, varsinkin wanhojen vuoteen mennessä olin saanut paljon uusia kavereita, korjannut mun rikkinäisen itestunnon lähes normaaliin (kiitos erää idiootin, jota näin jälkikäteen voisin MELKEIN kiittää. AGAIN I WON'T  but I could.) ja aikuistuin pikku hiljaa. Mulla oli kavereita enkä mä ollut kaiken juoruilun ja draaman keskipiste (ainakaan tietääkseni) ja niimpä mä nautin lukioajasta.

Näin jälkikäteen mä aina jaan mun kouluvuodet kolmeen osaan: ala-aste jolloin olin lellikki, mutta liian pieni tajuamaa/välittämään, yläaste jolloin olin ruma ja tylsä ja mun itetunto romahti, ja lukioaika jolloin alotin uudestaan ja oikeesti nautin vaikka sitten olinkin outo. Abivuoteen mennessä en koskaan päässyt mukaan popular kids listalle (american version cheerleaders and football players). Who cares.

Tässä on mun tarina ja sen jakaminen on oikeesti ihan hemmetin pelottavaa. En varmaan koskaan olis painanut "julkaise" nappulaa, jos en olis viettänyt vuotta poissa. Tiedättekö, niin moni oikeesti oli ihan varma lukion lopussa, etten mä minnekään lähde. Eräs jopa tokaisi mulle, että "kai sä tajuat ettei niiden ihan ketä vaan tarvi sinne ottaa" ja sain merkitsevän katseen. Muistelen tota tilannetta ja luon takaisin voitonriemuisen ja halveksivan katseen. Cliché: Tää vuosi on muuttanut ja kasvattanut mua niin paljon. Voin kertoa, että mulla ei ole minkäänlaista ongelmaa puhua ihmisille, oli ne sitten miehiä tai naisia. Tiedän ettei outoudessa ole mitään vikaan. Mä kuvailisin itseäni mieluummin omaperäiseksi ja kiinnostavaksi, mutta ihan miten vaan. Mä en ole ruma vaan söpö. Apparently some in here actually find me attractive(!!!!),asia jota mä silti vähän hämmästelen. Mä olen rohkea, itsenäinen ja itsepäinen, en pelkuri. Mä en todellakaan ole tylsä. Oon kunnianhimoinen, aktiivinen ja vastuuntuntoinen. Mulla on paljon kavereita ympäri maailmaa ja ne tuntee mut melkein paremmin kuin yksikään kouluaikanen kaveri (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) ja ne tykkää musta just sellasena kuin mä olen. Mitä mä sitten olen?  I'm Laura, I'm good enough, I'm what I am  and nothing else. Deal with it people!

Nothing else to say
xoxo / Laura